Meidän (ihana) agilityvetäjä sanoi mulle tänään noin, kun linkittelin sille tämän minun blogintapaisen, ja kerroin mun ja Ponin viimeaikaisista touhuiluista, koska koen, että tämä meidän agiliidon vetäjä on tietyllä tapaa auttanut mua tajuamaan taas lisää, miten hienon ja herkän asian kanssa mä tykkään touhuta, ihmisen ja hevosen välinen luottamus.
Touhuilin Ponin kanssa tän viikon sunnuntaina pitkästä aikaa maastakäsin naruriimulla. Lähdin kentälle ajatuksella, että harjotellaan pysähdyksiä ja peruutuksia, ehkä sitä, että saan tuon lähtemään perääni reippaasti, kun otus on vielä kiinni.
Poni yllätti mut taas herkkyydellään, se pysähtyi kuin ihmisen mieli, peruutti tosi kivasti, ja lähti ravaamaan perääni heti, kun itse lähdin kävelemään "ylöspäin" ja reippaammin. Ja hidasti myös käyntiin heti, kun itse hidastin.
Päätin päästää ruunan irti, ja mitä se tekee? Yleensä tuo lähtisi heti etsimään ruokaa (okei, lumi saattaa nyt vähän hidastaa tätä asiaa), mutta nyt se seisoskeli mun vieressä ja lähti perääni kävelemään.
En osaa kirjoittaa mun tämänhetkistä fiilistä sanoiksi, mutta fiilis oli kyllä sunnuntainakin aika korkealla, kun Poni ravasi mun vieressä, kun itse lähdin juoksemaan, kääntyili sinne minne minäkin, ja oli muutenkin niiin mukana tässä jutussa. Peruutuksetkin onnistuivat ihan loistavasti pari kertaa niin, että seisoin ruunan vieressä ja lähdin itse peruuttamaan.
Aivan mahtava otus, ja vaikka paineelle tuo onkin toisinaan ihan järjettömän turtunut, on poni kanssa jollain tapaa ihan törkeän herkkä, mieleltään ehkä? Mulla oli sunnuntaina oma fiilis kohdillaan jo valmiiksi, ja se vaan kohosi, kun juoksin kenttää ympäri Poninpallero perässä kipittäen.
Sanoin sunnuntaina(?) kun meidän agilityihmiselle tästä samasta hehkutin, että mä niin rakastan ja tykkään maastakäsittelystä, itse saan siitä niiin paljon enemmän irti kuin vaikka ratsastustunneista. Siis kyllä vaikka noilla lännenratsastustunneilla käydessäni, kun joku asia oikeasti onnistuu, fiilis kyllä nousee, mutta näissä maastakäsittelyissä.. ihan mahtava olo tulee, kun pakoeläin luottaa. En kyllä tiedä, luuliko Poni saavansa porkkanaa kun tarpeeksi kauan mun perässä juoksee vai mitä, mutta näitä hetkiä nyt on tapahtunut ennenkin, Melexin ja Liinun kanssa varsinkin.
Sain muuten haasteen/minkälie Raudattomasti -blogin kirjoittajalta, jonka innoittamana joskus vuonna 2007 tutustuin luonnolliseen hevosmiestaitoon ja jonka innoittamana koen pahaa oloa, kun pistän hevosille kuolaimet suuhun :-D esimerkkinä, juoksutin Dianaa kesällä kuolaimet suussa liinassa, ja keskenkaiken tuli ihan järjetön ahdistuskohtaus niiden kuolainten takia. En muista varmaksi, mutta taisi tammavanhus päästä kentälle tämän jälkeen vapaana juoksemaan.
Itse toivon henkilökohtaisesti, etten ikinä unohda tätä minun avoimuutta ja kärsivällisyyttä hevosia kohtaan, tosin olen myös sitä mieltä, että tuo minun kärsivällisyys voisi olla kovastikin vielä parempi. Pitää muistaa vaan hengittää ja jättää asioita tekemättä, jos on vain vähänkin fiilis että nyt vtuttaa :--)
Ei kommentteja
Lähetä kommentti