Viisi vuotta hevosenomistajana

Kolme päivää sitten, 27.1., tuli viisi vuotta täyteen hevosenomistajan. Aika kuluu hurjaa vauhtia! Muistan vieläkin tuon harmaan sunnuntain, kun huristeliin hakemaan ensimmäistä (puolikasta) omaa hevosta. Kyseessä oli juuri kaksivuotiaaksi kääntynyt islanninhevostamma Safira frá Alfahlid.
Safin kanssa yhteistä matkaa kerettiin tallustamaan vain reipas 2,5 vuotta, jonka jälkeen erinäisten sattumien summana myin puolikkaani tamman toiselle omistajalle. Sanotaanko näin, että oli ensimmäinen ja varmasti myös viimeinen yhteisomistuksessa oleva eläin. Ei kiitos enää!

Safira frá Alfahlid, juuri kaksivuotiaaksi kääntynyt islantilaistamma

Viiden vuoden ajalle on mahtunut yhtä jos toista. Ponin myynti oli ehdottomasti vaikein paikka, mutta kuten jo tuolloin sanoin, piti päättää mitä harrastukselta haluaa. Tuolloin, ja edelleen, se oli ponien kanssa näyttelyharrastus. Islan osto on tuonut mukanaan valtavasti iloa ja onnea, ja vaikka aluksi pelkäsin, etten pääse poniin ollenkaan "lähelle" ja ettei se tule koskaan tuntumaan oikein omalta, voin sanoa käsi sydämellä, että turhaan pelkäsin! Pieni, ihanan iloinen tamma piristää päivän kuin päivän kävellessään höristen tarhan portille, heti kun näkee tai kuulee minut tallin pihalla.

Poni pääsi myös myynnin ansiosta valtavan ihanaan, monipuolisesti harrastavaan kotiin. Itse en pystyisi ikinä tarjoamaan sille esimerkiksi este- tai koulutunteja! Tasaisin väliajoin uudesta kodista kuuluu terveisiä viestien ja kuvien muodossa, ja aina harmaata ruunaa kehutaan niiin kovin. Toivon hartaasti, että minun ja Ponin tiet vielä joskus kohtaavat - vaikka sitten kun se on täysin valkoinen papparainen!

Puutarhan Basilica, tässä ruunassa on sitä kuuluisaa jotain! 

Minos kääntyi vuoden alussa nelivuotiaaksi, ja marraskuussa yhteistä matkaa on käyty neljä vuotta. Muistan vieläkin, kun puhuin meidän tallinomistajan kanssa puhelimessa ja kerroin haluavani näyttelyponin. Tallinomistajalla olikin sopiva orivarsa tiedossa ja loppu onkin historiaa.
Matka Minoksen kanssa on opettanut valtavasti - se oli ensimmäinen oikeasti varsa, jonka kanssa touhusin lähes yksin. Ihan en ole välttämättä kaikessa onnistunut moitteetta, esimerkiksi narukäytös on joskus hieman villiä, mutta sallittakoot se! Uskallan kuitenkin sanoa onnistuneeni ruunan tapakasvatuksessa melkoisen hyvin, tosin Minoksen äärimmäisen kiltti (joskin tosi herkkä) perusluonne on varmasti auttanut asiaa.

Paljon on mahtunut viiteen vuoteen, ja varmasti paljon mahtuu tuleviin seuraaviinkin viiteen vuoteen. Päälimmäisenä toiveena on terveenä pysyminen - Islan marraskuinen klinikkareissu hiekanpoiston vuoksi stressasi jo ihan tarpeeksi! Islan suhteen on aikamoisia toiveita muutenkin, onneksi on vuosi aikaa päättää, että mihin sitä ensi vuonna oikein ryhdytään ;-)

Rokkitukka Isla. Tästä se ajatus lähti, lämpimästä heinäkuun päivästä!

Toukokuinen Islanninreissu ei varmasti helpota orastavaa islanninhevoskuumetta, mutta olen kuitenkin varma, että tulevaisuudessa minulla se ihan kokonaan oma islantilainen on!