Pari sanaa pelosta

Tipuin melkein päivälleen kolme(vai neljä?) vuotta sitten silloiselta hoitohevoselta, suokkiruuna Väinöltä. Oli täysin omaa tyhmyyttä lähteä uuden hevosen (2. ratsastuskerta) kanssa ensimmäistä kertaa maastoon -yksin. Menomatka sujui loistavasti, ei ongelmaa, eikä edes ongelman poikasta. Takaisin tullessa olin ottanut jalustimet pois jaloista tarkoituksena pysäyttää ratsureima ja jalkautua potkimaan kasat pois tieltä ojaan. Olin vain irroittanut jalat jalustimista ennen kuin oltiin pysähdyksissä. Väiskipoika sitten pysähtymisen sijaan lähtikin käynnistä raviin ja kiihdytti siitä aina kiitolaukkaan.
Korkean mäen päälle tipuin suoraan selälleni suurien kivien päälle Väinön jatkaessa matkaa. Muistan maassa makaessani miettineeni, että lähteekö taju, sen verran kova isku oli. Ei lähtenyt kuitenkaan, keräsin luuni ja lähdin talsimaan tallia kohti, kauaa en kävellyt kun sain autokyydin loppumatkan ajaksi. Jälkeen päin ajateltuna oli kuitenkin onni, että tipuin metsään, enkä keikkunut kyydissä tallille asti - Väinö oli tottakai kaatunut kyljelleen tullessaan hiekkatieltä asfaltille täydessä vauhdissa, ja siinä olisi sitten luultavasti käynyt paljon pahemmin, jos ruunan alle olisin jäänyt. Kävin illalla terveyskeskuksessa, diagnoosina aivotärähdys ja alaselässä haavoja.

Tippumisesta ei jäänyt mitään muita ongelmia paitsi kammo ryöstäävistä hevosista(maastossa) sekä välillä vihlova alaselkä. Mun alaselässä on yksi kohta, josta oli jonkun aikaa tunto pois, mutta nykyään kun sitä painaa sormella, tuntuu, kuin joku työntäisi sukkapuikkoa suoraan ihon läpi selkärankaan. Ei siis kivalta.

Jännitän nykyään paljon uusien hevosten ratsastamista, varsinkin maastossa. Tänään korkkasin Arskan, suunnattiin Outin, Tiinan, Ponin ja Safin kanssa lähipellolle (matkaa öbaut 1,5km) ratsastelemaan. Matka meni käynnissä, pari autoa ohitettiin ja ne meni hyvin, vaikka vähän jännitinkin. Vaikka tiedän Arskan maastovarmaksi, en pysty ruunan selässä rentoutumaan, kun en siihen pysty (vielä) luottamaan.

Pellolla lähdettiin ravaamaan, ja siinä ruuna oli tosi kiva! Oikein mukava otus. Tein isoa ympyrää ravissa, ja siinä pystyinkin rentoutumaan ajatellen, ettei tää nyt oo yhtään paha.

Laukasta tiesin ruunan innostuvan, mutta myös sen, ettei se ryöstä. Innostuu, mutta pysyy hyvin lapasessa.

Arska nosti laukat varsin ilmavasti ja laukka muuttui tosi helposti ristilaukaksi ja ihme söhellykseksi. Tämä ei auttanut yhtään selkärangassa vellovaa pelkoa ryöstävästä hevosesta. Pari kertaa nostettiin laukka, ihan pieniä pätkiä meni kivasti, mutta aina pelko pääsi valloilleen. Laukka on mulle nykyään punainen vaate.
Vierailla hevosilla siis, Safin kanssa en usko tulevan ongelmaa laukan suhteen, tamman tunnen jo niin hyvin.

Vähän harmittaa, että piti sitä laukkaa kokeilla varsinkin pellolla. Suoralla tiellä maastossa olisi ehkä sujunut ihan jees, kun olisi saanut antaa mennä, ja rauhassa hidastaa takaisin raviin? Ken tietää. Ravissa poika oli kuitenkin tosi, tosi kiva! Eikä siinä tosiaan kauhistuttanut yhtään. Plaaaaaaaah.

Kotiinpäin otettiin yksi ravipätkä, jossa mietin hetken, että ylitänkö oman jännitykseni, ja annan laukata pienen pätkän. En kuitenkaan antanut, vaan ravattiin pari sataa metriä, ja takaisin käyntiin siirryttiin ilman minkäänlaista ongelmaa. Takaisintullessakin tuli vastaan pari autoa, jotka menivät ihan kivasti yhtä lukuunottamatta. Kyseessä oli taksi, joka hidasti melkein kävelyvauhtiin meitä ohittaessa, jota Arska sitten rupesi kyttäämään ja kohdalla vähän steppaili paikoillaan. Kivaa.
Vähän varmemmalla ratsulla auton ohittamisessa ei varmaan olisi ollut ongelmaa, rupesin siellä selässä varmaan kyttäämään kyseistä autoa ja alitajuisesti jännityin kuin mikäkin rautakanki. Laukattomuuskin olisi varmaan auttanut, en olisi saanut pelkoani nostamaan päätään, ja siten jännittyä ihan kaikesta mahdollisesta.
Nojoo, hengissä selvittiin tallille asti kuitenkin. Ehkä pysyttelen noissa omissa tutuissa? Safikin lähtee jo syksyllä koulutukseen.

Katsotaan mikä paskamyrsky nousee ylläolevasta kuvasta. Laukannostot olivat tosiaan hyvin hyvin ilmavia, joitain, johon en ole tottunut. Lisätään soppaan vielä persiissä oleva pelko ni vola!
Mutta meillä on kyllä ihana talliporukka! Saan olla rauhassa ihan niin kauhuissani kuin tuntuu, ja tiedän ettei ketään naureskele ja ajattele että eihän tossa nyt mitään. Onnea on tiivis ja samanhenkinen talliporukka :-)

Tallilla lauma pääsi nyt yhteen, Arskahan on siis tarhannut yksinään nyt pari viikkoa. Mutta siitä lisää ensi postauksessa, lyhyesti sanottuna meni paremmin kuin ketään olisi ajatellut :-)

Kuvista suuret kiitokset Taran omistajalle Tiinalle!